1Job vastasi ja sanoi: 2"Totisesti minä tiedän, että niin on; kuinka voisi ihminen olla oikeassa Jumalaa vastaan! 3Jos ihminen tahtoisi riidellä hänen kanssaan, ei hän voisi vastata hänelle yhteen tuhannesta. 4Hän on viisas mieleltään ja väkevä voimaltaan kuka on niskoitellut häntä vastaan ja jäänyt rankaisematta? 5Hän siirtää vuoret äkkiarvaamatta, hän kukistaa ne vihassansa; 6hän järkyttää maan paikaltaan, ja sen patsaat vapisevat; 7hän kieltää aurinkoa, ja se ei nouse, ja hän lukitsee tähdet sinetillään; 8hän yksinänsä levittää taivaat ja tallaa meren kuohun kukkuloita; 9hän loi Seulaset ja Kalevanmiekan, Otavan ja eteläiset tähtitarhat; 10hän tekee suuria, tutkimattomia tekoja, ihmeitä ilman määrää. 11Katso, hän käy ohitseni, enkä minä häntä näe; hän liitää ohi, enkä minä häntä huomaa. 12Katso, hän tempaa saaliinsa, kuka voi häntä estää, kuka sanoa hänelle: 'Mitä sinä teet?' 13Jumala ei taltu vihastansa; hänen allensa vaipuvat Rahabin auttajat.¶ 14Minäkö sitten voisin vastata hänelle, valita sanojani häntä vastaan? 15Vaikka oikeassakin olisin, en saisi vastatuksi; minun täytyisi tuomariltani armoa anoa. 16Jos minä huutaisin ja hän minulle vastaisikin, en usko, että hän ottaisi korviinsa huutoani, 17hän, joka ajaa minua takaa myrskytuulessa ja lisää haavojeni lukua syyttömästi, 18joka ei anna minun vetää henkeäni, vaan täyttää minut katkeralla tuskalla. 19Jos väkevän voimaa kysytään, niin hän sanoo: 'Tässä olen!' mutta jos oikeutta, niin: 'Kuka vetää minut tilille?' 20Vaikka olisin oikeassa, niin oma suuni tuomitsisi minut syylliseksi; vaikka olisin syytön, niin hän kuitenkin minut vääräksi tekisi. 21Syytön minä olen. En välitä hengestäni, elämäni on minulle halpa.¶ 22Yhdentekevää kaikki; sentähden minä sanon: hän lopettaa niin syyttömän kuin syyllisenkin. 23Jos ruoska äkkiä surmaa, niin hän pilkkaa viattomain epätoivoa. 24Maa on jätetty jumalattoman valtaan, hän peittää sen tuomarien kasvot-ellei hän, kuka sitten?¶ 25Minun päiväni rientävät juoksijata nopeammin, pakenevat onnea näkemättä, 26ne kiitävät pois niinkuin ruokovenheet, niinkuin kotka, joka iskee saaliiseen. 27Jos ajattelen: tahdon unhottaa tuskani, muuttaa muotoni ja ilostua, 28niin minä kauhistun kaikkia kipujani, tiedän, ettet julista minua viattomaksi. 29Syyllisenä täytyy minun olla; miksi turhaan itseäni vaivaan? 30Jos vaikka lumessa peseytyisin ja puhdistaisin käteni lipeällä, 31silloinkin sinä upottaisit minut likakuoppaan, niin että omat vaatteeni minua inhoisivat. 32Sillä ei ole hän ihminen niinkuin minä, voidakseni vastata hänelle ja käydäksemme oikeutta keskenämme. 33Ei ole meillä riidanratkaisijaa, joka laskisi kätensä meidän molempien päälle 34ja ottaisi hänen vitsansa pois minun päältäni, niin ettei hänen kauhunsa peljättäisi minua; 35silloin minä puhuisin enkä häntä pelkäisi, sillä ei ole mitään sellaista tunnollani."¶