1Job vastasi ja sanoi: 2"Tuonkaltaista olen kuullut paljon; kurjia lohduttajia olette kaikki. 3Eikö tule jo loppu tuulen pieksämisestä, vai mikä yllyttää sinua vastaamaan? 4Voisinhan minä myös puhua niinkuin tekin, jos te olisitte minun sijassani; voisin sommitella sanoja teitä vastaan ja ilkkuen nyökytellä teille päätäni, 5rohkaista teitä suullani ja tuottaa huojennusta huulteni lohduttelulla.¶ 6Jos puhun, ei tuskani helpota, ja jos lakkaan, lähteekö se sillä? 7Mutta nyt hän on minut uuvuttanut. Sinä olet hävittänyt koko minun joukkoni 8ja olet minut kukistanut-siitä muka tuli todistaja-ja raihnauteni nousi minua vastaan, syyttäen minua vasten silmiä. 9Hänen vihansa raateli ja vainosi minua, hän kiristeli minulle hampaitansa. Viholliseni hiovat katseitaan minua vastaan, 10he avaavat minulle kitansa ja lyövät häväisten minua poskille; kaikki he yhtyvät minua vastaan. 11Jumala jättää minut poikaheittiöiden valtaan ja syöksee minut jumalattomain käsiin. 12Minä elin rauhassa, mutta hän peljätti minut, hän tarttui minua niskaan ja murskasi minut. Hän asetti minut maalitaulukseen; 13hänen nuolensa viuhuvat minun ympärilläni. Hän halkaisee munuaiseni säälimättä, vuodattaa maahan minun sappeni. 14Hän murtaa minuun aukon toisensa jälkeen ja ryntää kimppuuni kuin soturi. 15Minä ompelin säkin iholleni ja painoin sarveni tomuun. 16Minun kasvoni punoittavat itkusta, ja silmäluomillani on pimeys,¶ 17vaikkei ole vääryyttä minun käsissäni ja vaikka minun rukoukseni on puhdas. 18Maa, älä peitä minun vertani, ja minun huudollani älköön olko lepopaikkaa! 19Katso, nytkin on minun todistajani taivaassa ja puolustajani korkeudessa. 20Ystäväni pitävät minua pilkkanansa-Jumalaan minun silmäni kyynelöiden katsoo, 21että hän hankkisi miehelle oikeuden Jumalaa vastaan ja ihmislapselle hänen lähimmäistään vastaan. 22Sillä vähän on vuosia edessäni enää, ja sitten menen tietä, jota en palaja."¶